Kaikesta selviää, kun ei liikaa pingota (paitsi poikansa kiinni liinalla)

Nyt on ollut elämä varsin seesteistä. Niinpä epäseesteisyyteen keskittynyt blogi on ammottanut tyhjyyttään uusien tekstien suhteen.

Pentu kasvaa ja oppii uusia asioita. Äiti on ajoittain riekaleina, mutta selviytyy. Lapsi syö tyytyväisenä puuronsa treeneissä suoraan pussipuuron suuaukosta ja juo lennossa maitonsa. Isot koirat ovat tyytyväisiä elämäänsä.

Yhtenä päivänä treenailimme Tuusulassa pienellä porukalla hakua. Siellä me sitten eräänkin koiran löytämistä odottelimme pojan kanssa kuusenoksien seassa. Poika istui rinkassa ja minä heiluttelin itseäni lämpimikseni ja pitääkseni pojan rauhallisena. Poika muuttui kuitenkin levottomaksi, alkoi nuhjata ja kitistä. Puuro oli juuri syöty ja maito ei enää kelvannut. Siinä sitten pohdiskelin ratkaisua tähänkin tilanteeseen ja yhtäkkiä välähti. Etsin puhelimestani YleAreenan sovelluksen ja läväytin lapsen silmien eteen Martta-koira -lastenohjelman jakson. Poika hiljeni salamannopeasti ja alkoi tuijottaa ruutua. 

Etsintävuorossa olevan koiran kello alkoi kuulua selvemmin ja mitä lähemmäs koira tuli, sitä pienemmälle laitoin ääntä puhelimessani. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut vihjata koiralle äänen perusteella sijaintiamme, ja harjoituksessa nimenomaan keskityttiin tyypilliseen kokeissa nähtyyn maalimiestyyppiin, eli puunoksien seassa seisovaan henkilöön. Koira saapui ja haukkui meidät pystyyn. Paikalle saapunut koiranohjaaja piti tilannetta niin huvittavana, että päätti ikuistaa tilanteen kuvaksi.

Kuva: Jenni Punttila

Sitten voisin tähään samaan näpytykseen kertoa toisenkin selviytymistarinan arjesta, josta kylläkin on jo tovi aikaa. 

Olimme sopineet menevämme myöhäiselle aamupalalle eräälle hiekkakuopalle ja tarkoituksena oli samalla juoksuttaa koirat väsyneiksi. Ajelin aamuauringossa kohti tapaamispaikkaa tyytyväisenä elämääni, vaikka lähtö oli ollut taas yhtä kaottista hässäkkää. Tapaamispaikalle saavuttuani huomasin, että olin unohtanut ottaa pojalle mukaan yhden yhtäkään kantovälinettä. Kotiin jäivät niin rinkka kuin Manducakin. Mukana oli vain auton turvaistuin, joka painaa nyt jo pojan kasvettua julmetusti.

Mikäpä neuvoksi? Kunnon koiraharrastajalla (jollaiseksi en tosin itseäni näillä treenimäärillä vielä laske) on aina autossa pari liinaa ja remmejä. Lisäksi minulle on iskostunut päähän aina lenkille lähtiessä pakkomielle kaulahuivista, joka tarvittaessa toimii kolmioliinana, kompressiovälineenä tai muuten vain apuvälineenä kiperissä tilanteissa, jos umpimetsässä onnettomuus kohtaa. Niinpä virittelimme pojalle kantorepun jälkiliinasta ja siihen tehtiin vähän mukavampi selkätuki kaulahuivista. 

Pääsimme hiekkakuopalle, söimme maittavan aamiaisbrunssin (sisältäen erityismaittavat kiitospäivän munkit) ja terapoimme toisiamme samalla, kun nautimme koirien riemun katselusta. Edelleen olen äärimmäisen kiitollinen tällaisille pelastajille elämässäni, jotka rientävät apuun aina silloin, kun äiti on "vähän väsynyt". Kotimatkakin sujui ihan hyvin, vaikka pakkohan se on myöntää, ettei liinaviritys ollut maailman mukavin päällä. Uskoisin, että poika ei asiasta juuri kärsinyt, sillä tuin häntä koko matkan myös toisella kädelläni.

Olen saanut kuulla olevani äiti-idoli. Muutamat koiraharrastajat ovat avoimesti ilmaisseet ihailevansa kykyäni yhdistää koirat ja lapsi, sekä koirien aktiivinen treenaaminen niin luonnollisella tavalla. Olen aidosti otettu ja onnellinen näistä kommenteista. Sitä jaksaa näiden kommenttien vuoksi vähän paremmin, kun välillä lokaakin on tullut päälle. Elämä on valintoja ja tässä taas saitte lukea yhdenlaisen elämänvalinnan seurauksista ja tapahtumista.

Mukavaa joulunodotusta kaikille!

"Hei anteeksi, mikä kokous täällä on alkamassa?"

Hullu koiranainen ajatteli kerrankin olla normaali. Edes yhtenä torstai-iltana. Normaalius ei kuitenkaan ole aina kovin helppoa. 

Olin sopinut mieheni kanssa, että menemme yhdessä taloyhtiön kokoukseen, jotta saamme molemmat selkeän kuvan tulevasta kohtuu hintavasta remontista. Kokouspaikalle oli meiltä kävelymatka ja sinne astellessamme mietiskelimme vielä, että olihan kellonaika varmasti oikea. "Ainahan ne on kuudelta alkaneet..", "Jännä, ettei kukaan naapuri ole menossa samaan suuntaan..".

Kävelimme kokouspaikan pihalle, astelimme sisään jo valmiiksi pienien affektien vallassa. Kokouksessa päätettävästä aiheesta oli käyty ennenkin kiivasta keskustelua, joten ennakko-odotukset eivät olleet kovin positiiviset. Ensimmäisenä totesin aulassa seisoskeleville miehille, että jopas täällä on vähän porukkaa, mihin miehet totesivat, että tiedossa on varmasti painavaa asiaa. Naurahdin ja myönsin näin olevan.

Painelimme mieheni kanssa takanurkkaan istumaan. Paikalla oli yksi tutun näköinen nainen. Kaikki muut näyttivät täysin vierailta, mutta koska taloyhtiössämme on sata osaketta, ajattelin, että nyt on jokin boikotti käynnissä ja vain ne harvat tuntemattomat kasvot olivat saapuneet paikalle. Ihmettelin toki, että miksi ihmeessä naapuri oli vielä edellisenä päivänä käynyt erikseen kysymässä, että olemmehan varmasti tulossa kokoukseen, mutta ei sitten itse ollut paikalle saapunut. Autoimme tämän tutun näköisen naisen ohjauksella järjestämään tuoleja ja pöytiä järkevämmin ja mutisin miehelleni samalla, kuinka olin ihan vakuuttunut, että tämä tutun näköinen nainen on varmasti tuttu pelastuskoirapiireistä. Ajattelin, että onpa hienoa saada peko-ihminen meidän kanssamme samaan taloyhtiöön. Toisaalta ihmettelin, että kuinka aktiivisesti yhtiön uusi asukas ohjeisti muita järjestelyissä. Tavallisestihan uusimmat asukkaat ovat enemmän niitä sivusta seuraajia.

Mieheni otti kahvia. Tarjolla ei ollut pullaa ja maitokin oli kuulemma tulossa myöhässä. Mieheni joi kahvinsa vakavana nurkassa. Tutun näköinen nainen sanoi hänelle, että nurkkaan ei sitten saa jäädä istumaan. Mieheni tokaisi siihen, että on parempi jäädä nurkkaan, kun huutamiseksihan kokous kuitenkin menee.

Lukekaa toki eteen päin. Tällä tarinalla on huikea loppuratkaisu. Vähän nolo, mutta lunastaa lupaukseni itseironian ja outojen elämänsattumusten blogista. Taas kerran.

Tutun näköinen nainen läimäytti esityslistat pöytään. Mutisin miehelleni, että ollaan ehkä väärässä kokouksessa. Vilkaisin nopeasti esityslistaa ja näin tutun logon papereiden vasemmassa yläkulmassa. Absurdia, ajattelin. Ei voi mitenkään olla totta..

 Logo.

Painelin eteisessä seisoskelevien miesten luokse, ja varovasti kysyin, että missä kokouksessa mahdoimme ollakaan. 

Miehet vastasivat, että olimme saapuneet juuri oikeaan aikaan Vapepan (Vapaaehtoinen Pelastuspalvelu) kokoukseen. Aloin nauraa. Kerroin heille, että olen itsekin vapepalainen koiraporukoiden kautta. Selvisi myös, että kovin tutulta näyttävä nainen sattui olemaan mm. yksi taannoisen Virta-infon (viranomaistarkastus hälytyksiin aikoville koirakoille) vetäjistä ja vaikuttaa aktiivisesti Pääkaupunkiseudun pelastuskoirapiireissä.

Pahoittelin heille tilannetta, töykeyttämme ja sitä, että olimme lompsineet paikalle maailmanomistajien elkein. Tutun näköiselle naiselle kerroin, että tunnistin hänet heti koiraihmiseksi, mutta aivoni pumppasivat muutaman minuutin liian kauan tyhjillään. Kerroin, että yhtiökokouksemme on aina järjestetty kyseisessä paikassa ja olimme lukeneet kokouskutsun huolimattomasti. Ovesta lähtiessäni huikkasin vielä, että oli ilo aiheuttaa heidän iltaansa tilannekomiikkaa ja kiitin kauniisti, että tarjosivat miehelleni kupillisen kahvia.

Luoja, että hävetti ja nauratti samaan aikaan. Pääsimme toki sinne ihan oikeaan kokoukseenkin, joka oli alkanut puoli tuntia aiemmin ja aivat toisella puolella asuinaluettamme. Ehdimme äänestämään tärkeästä kysymyksestä, tosin siitäkin huolimatta taloyhtiön jäärät äänestivät massalla kalliin remontin puolesta.

Onneksi ilta sisälsi myös komiikkaa, niin ei ihan mennyt negatiivisen puolelle.

Ja loppuun kysymys: Kuinka todennäköistä oikeasti on, että kun tässä yhdistysten kultamaassa menee väärään kokoukseen, niin se on juuri Vapaaehtoisen Pelastuspalvelun kokous? Ainoa yhteisö, jossa vaikutan oikeasti ja tosissani. Koiranainen ei pääse eroon hulluudestaan koskaan. Edes vapaalla.

Kun Palmun oksa katkesi

Erehdyin aamulla ajattelemaan, että tänään on hyvä päivä. Erehdyin aamulla ajattelemaan, että minä olen taitava ja vähän ehkä reippaampikin kuin moni muu. Puoliltapäivin Palmun oksa katkesi. Tipuin korkealta, palmussahan ei niitä matalia oksia olekaan.

Aamupuuro upposi pojan kitusiin melko hyvässä yhteisymmärryksessä. Koirat painivat pihalla, eikä vielä satanut. Päätin lähteä vähän kauemmas aamulenkille, ihan siirtyä autolla luonnon helmaan. Olin jo kahdeksan jälkeen parkkialueella pakkaamassa autoon lapsen maastorattaita ja tunsin jopa pientä ylpeyttä, kun moni naapureista oli samaan aikaan parkkipaikalla lähdössä töihin ja huomasivat minut. Olihan minulla jalassani pränikät maastokengät, Haglöfsin tyylikäs lippis ja koiranpennullekin olin pukenut eilen hankkimani heijastinliivin. Oltiin sellanen hirmu reipas ja tehokkaan näköinen porukka.

Metsässä tuli yksi ihminen vastaan, mukava vanhempi mies, joka ihaili niin koiria kuin lastakin. Loppulenkistä tuli vastaan vielä sauvakävelylle lähtenyt pariskunta. Olin pysäyttänyt koko laumani tien varteen ja palkkasin pentua, kun se huomioi minut (sillä kun on ollut tapana rakastaa ihmisiä niin paljon, että se yrittää syöksyä kaikkien luokse lenkillä). Tunsin ylpeyttä, kun pariskunnan toinen osapuoli kommentoi ohi mennessään, että "siinä koulutetaan, hienoa!". 

Vihdoinkin joku huomasi, kuinka olen taitava ja kelvollinen osa yhteiskuntaa.

Kävin vielä nostamassa molempien koirien kanssa ennen lenkkiä piilottamani esineet. Kielo nosti kolme vaatekappaletta lyhyeltä jäljeltä, ja Tyyne-pentu kävi reagoimassa tuulen alapuolelta tallotulla alueella kolmeen esineeseen ja iloisesti häntä heiluen syöksyi niiden luokse, kun tajusi niiden haisevan minulta. Molemmat olivat taitavia. Leijuin pilvissä. Lapsikin hymyili, kun laitoin sen istuimeensa, vaikka olin hetkeä aiemmin hyljännyt hänet rattaissaan hiekkatien varteen ja kadonnut koirani perässä varvikkoon (ja huolestuneimmille tiedoksi, että toki olin koko ajan näköyhteydessä lapseen). 

Kotimatkalla ajattelin, että olenpas vaan hyvä äiti ja hyvä emäntä koirilleni.

Tultiin kotiin. Lounaalla lapsi raivosi, kiskoi pöytäliinaa, yritti nousta seisomaan syöttötuolissaan neljästi, minkä jälkeen sidoin hänelle turvavyön omasta paidastani, heitti maitomukin maahan, syljeksi ruokaa suustaan päälleni ja sai minut hermostumaan.

Yritin kuitenkin olla vielä hyvä vaimo ja pestä kodin lattiat. Sain pestyä keittiön lattian (samalla lasta mopista ravistellen) ja huvittuneena seurasin Tyynen juoksentelua. Yhtäkkiä se kyykkäsi sanomalehtien päällä, siltä pääsi pieru, jota se säikähti ja se juoksi vauhdilla toiseen päähän olohuonetta. Siihen päähän, jossa meillä on se ainoa matto paikoillaan. Räjähdin nauramaan, koska onhan se nyt aika hauskaa, kun koiranpentu pieraisee elämänsä ensimmäisen kerran ja säikähtää omaa pieruaan. Olisi kannattanut nauraa vielä enemmän, sillä se olikin viimeinen kerta, kun hetkeen nauroin.
Kuului suhahdus ja Tyyne juoksi taas pois nurkasta. Salamana tajusin, että oli iso virhe antaa pennulle edellisenä päivänä maistiaisia jääkaapista. Ja kyllä, siellä oli iloinen yllätys pitkin mattoa, lattiaa ja seinää.

Reaktiokyky, se tässä hommassa kyllä kasvaa. Koirat vauhdilla ulos. Lapsi keittiöön portin taakse ja juuri pestylle lattialle riittävästi riisikakkua ja maissinaksuja, jotta ne eivät ihan heti loppuisi. Ja sitten hakemaan rulla talouspaperia, ämpärillinen kuumaa vettä, harja, pesuainetta ja höyrypesuri. Aikani kuurattuani, totesin vihdoin, että matto saa sittenkin jäädä, eikä sitä tarvitse heittää pois.

Koirat, tai siis pentu, oli kaivanut nurmikolle ison kuopan ja sisään tullessaan molemmat koirat toivat kamalat kurajäljet parketille. Konttasin lattialla pesurätin kanssa ja pentu riekkui iloisesti ympärillä rättiä repien. Lapsi alkoi karjua keittiössä portin takana, koska eväät olivat loppuneet. En kuitenkaan voinut päästää lasta vielä "vapaaksi", koska ennen pesuepisodia olin viskonut koirille nameja pitkin alakertaa, jotta ne saisivat etsiä niitä ja hetken käyttää nenäänsä. Nenätyöskentely ainakin teoriassa rauhoittaa koiraa (porokoiranpennuille ei taida sekään tehota). Lapsi on siinä iässä, että pistää vielä kaiken suuhunsa.

Kaaosta jatkui vielä hetken. Ajantajuni katosi. Haaveilin kupista kahvia.

Jossain vaiheessa laitoin pennun yläkerran aulaan kompostiaitojen taakse ja lapsen leikkinurkkaukseensa, niin ikään kompostiaitojen taakse, josta myöhemmin siirsin hänet vielä omaan sänkyynsä päiväunille. Aikuinen koirani seuraili minua ympäri asuntoa ja loi minuun lempeitä katseita. Hetken kuuntelin vinkumista ja itkua, mutta hiljalleen nekin vaimenivat.

Keitin kahvia. Istuin hiljaa hämärässä olohuoneessamme vain kahvikuppi seuranani ja olin tyytyväinen. En ehkä sittenkään ollut yhtään parempi kuin muut, vaikka aamulla olin hetken luullut niin. Taas yksi opettavainen päivä äitiydessä ja hulluna koiranaisena.

Eläköön haiseva vauva!

Aloitin Tyyne-koiran kanssa syyskuussa tunnistusjälkiharjoittelun. Olemme mukana Suomen Pelastuskoiraliiton pilottihankkeessa, jossa liittokouluttajat yhdessä poliisin edustajan kanssa kouluttavat peko-yhdistyksien kouluttajia, jotka sitten kouluttavat yhdistyksissä koirakoita. Olemme siis osa koe-eläintoimintaa. Laji ei sinällään ole kovin uusi, mutta meillä ei ole siitä kokemusta ollenkaan.

Harjoittelu aloitetaan (kaikelle kansalle järkiperäisesti selitettynä ja lyhennettynä) ottamalla hajunäytteitä ihmisistä vanulapuille ja pistämällä niitä sitten lasipurkkeihin, joista koirat käyvät sniffailemassa juuri sen annetun lähtöhajun kanssa identtisen hajun. Helppoa ja yksinkertaista. Tai sitten ei.

Tyyne harjoittelee vielä ihan alkeita ja ylipäätään opettelee ihan vaan elämässään koulutustekniikoita ja arjen asioita, mutta meillä on ryhmässämme jo pidemmälle ehtineitäkin koirakoita. Jossain vaiheessa nämä pidemmälle ehtineet koirat kohtasivat ongelmia. Ne eivät vain tajunneet, että se juuri kyseinen haju oli purkissa. Niinpä minä pienessä päässäni pohdin, että jospa kokeiltaisiin vähän erilaista lähestymistä.

Vauva. Vauva haisee vähän eriliaselta kuin aikuinen, jo hieman kulahtanut ihminen. Vauva on tuore ja freesi. Niinpä löysin itseni tunkemasta vanulappuja poikamme paidan alle. Lisäksi otin varman päälle ja pyyhiskelin kalastuspihtien päässä olevilla vanulapuilla vielä poikamme kaulaa, niskaa ja korvien taustoja. Kalastuspihdeillä siksi, että en tietenkään saa itse koskea näytteisiin, koska silloin sekottaisin omaakin hajuani vanulappuihin. Ja arvatkaapa mitä? No se toimi!

Koira, joka oli niin innoissaan, ettei oikein jaksanut tai kyennyt keskittymään haisteluun, jaksoikin keskittyä vauvan hajuun. Tällä tavoin se pääsi ongelmansa yli ja erottelee nykyään myös ihan tylsien aikuistenkin hajuja. Myönnettäköön, että ehkä asia ei ollut ihan noin mustavalkoinen ja tällä kyseisellä koiralla on myös äärimmäisen taitava ohjaaja, mutta koska se oli MINUN RAKKAAN POIKANI hajunäyte, niin tietysti haluan äitinä uskoa, että MINUN RAKAS POIKANI ratkaisi tämänkin asian. Eilisissä treeneissä vaihtelimme hajuja, ja minä sain kolme hajunäytettä, koska minulla oli tarjota vaihtariksi sitä kaikkien haluamaa vauvaa. Tulvahti ihan muistot lapsuudesta mieleen, kun keräiltiin kiiltokuvia ja vaihdeltiin niitä.

Mutta ihan oikeasti, vauvathan haisevat erilaiselta. Siksi lapsi-koira -arkeni on usein aikamoista treenikassien ja hoitolaukkujen  pakkaamista. Lapsi käy mukanani lenkkien lisäksi hakutreeneissä ja rauniotreeneissä. Raunioilla olen jopa laittanut lapsen turvaistuimessaan vanhaan autoon istumaan ja antanut koirien etsiä hänet. Ovet ovat olleet suljettuina ja minä olen haukkana valvonut tilannetta etäämmältä, mutta kuitenkin näköyhteyttä pitäen. Treeneissä ei vahingoiteta lapsia. Silloin tällöin sulloudumme yhdessä piiloon, joko sylikkäin tai lapsi Manducaan köytettynä. Lapsi höpöttelee niitä näitä ja innoissaa kuuntelee lähestyvän kulkusen ääntä. Suurimmalla osalla koirista kun on etsintäliiveissään kulkunen, jotta ohjaaja kuulee koiransa etenemisen.

Olen onnekas, sillä omassa yhdistyksessäni, Espoon seudun pelastusalan yhdistyksen Pelastuskoiraosastossa, eli tuttavallisemmin, Espyssä, lapseen suhtaudutaan avoimesti ja jopa innoissaan. Siksi hullu koiranainen voi harrastaa koiriensa kanssa myös niinä päivinä, kun hoitoapua ei ole saatavilla. Valitettavaa, mutta totta, myös lapsia katoaa ja heitä etsitään, joten luonnollisesti heidän etsimistään pitää myös harjoitella.

Olkoon tämä teksti rohkaisuksi kaikille vähän hulluille koiranaisille. Elämä ei lopu lapsen saantiin. Ehkä muuttuu aika tavalla, vaatii suunnitelmallisuutta ja ennakointia, mutta rikastuttaa myös omaa elämää aika tavalla. Ja mikä tärkeintä, omat hermoni ovat kasvattaneet venymistään kuluneen yhdeksän kuukauden aikana enemmän kuin elämässäni koskaan ennen.

Siispä, eläköön haiseva vauva! Joka juuri parahiksi heräsi päiväuniltaa, kun sain tekstin valmiiksi.

Tuttien tuho

Jos jollakin teistä lukijoista on joskus oman lapsenne kanssa ongelmia päästä tutista eroon, niin meidän perhe hoitaa ongelmanne käden käänteessä. Seuraavassa kaksi esimerkkiä tavoista, joilla sen voimme tehdä.

Ensin kerrottakoon tapauksesta Tyyne. 
Tyynehän on siis meidän suloinen porokoiranpentumme, hieman yli yhdeksän viikkoinen. Se on sijoituksessa Sysiväikeen kennelistä ja siitä toivotaan tulevan ainakin terapiakoira palvelutaloon, siitä yritetään myös kouluttaa ID-koiraa (tunnistusjälki) ja lisäksi se hyvin todennäköisesti harjoittelee myös etsimistä raunioilla ja pelastushakua maastossa. Tyyne on reipas pentu, iloinen ja vähän hassu ja äärimmäisen söpö.

Tyyne ja tutti meni siis näin. Poikamme konttaili lattialla, kun Tyyne syöksyi kamikazen lailla kohti poikamme suuta, jossa sillä hetkellä sattui olemaan tutti. Niitä on meillä lattioilla aina mitä ihmeellisimmissä paikoissa, koska poika on taitava niitä jemmailemaan. No, mutta nyt se tutti oli suussa, ja Tyynen osuttua kohdalle, se oli riistetty suusta hetkessä. Poika ei toimitusta edes huomannut ja Tyynen tähtäys oli niin onnistunut, ettei naskaleista tullut vauriota lapseen. Lapsi jatkoi leikkejään, joten huomioni kiinnittyi koiraan. Ennen kuin ehdin juosta Tyynen luokse, se oli repinyt tutista kumiosan kappaleiksi ja totesin heti tutin kuolleen. Helppo tapa hävittää tutti nopeasti. Tämän jälkeen Tyynelle tosin kerrottiin pariin kertaan, että sieltä suusta niitä tutteja ei sopisi ottaa. Tyyne sanoi siihen, että ookoo, ja meni etsimään jostain jemmatutin, jonka silppusi. Otamme siis vastaan lahjoituksena käytettyjä tutteja, ei tarvitse edes steriloida, koska ne tulevat koiralle.

Tapaus äiti ja tutti. 
Kun kaikki talossa olevat elävät olennot nukkuvat samaan aikaa, on äidillä oma pieni luksushetki. Sen hetken aikana äidiltä kutistuu viisi lisäkättä tarpeettomina ja aivoissa pamahtaa off-kytkin päälle. Silloin ei kannata aloittaa mitään projektia, joka vaatii huomiota. Jos kuitenkin löytää lasta päiväunille viedessään hänen sänkynsä alta tutin, on se toki syytä laittaa sterilointiin kattilaan välittömästi. Ja kuinkas sitten kävikään? 
Aikani yläkerrassa, mahdollisimman kaukana keittiöstä, tietokoneen ääressä istuttuani, aloin ihmetellä erikoista hajua. Silloin muistin tutin, jonka olin sinne kattilaan runsaan veden kera jättänyt. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt palaa talo, toinen ajatus oli, että äkkiä tilanne hallintaan, jotta palohälytin ei ala huutaa ja lapsi herää (ja keskeytä MINUN omaa hetkeäni). Tutti oli sulanut kattilan pohjalle kauniiksi muovitortuksi. Samalla sain syyn hävittää vanhan kattilan ja ostaa luonnollisesti tilalle uuden ja paljon hienomman.

Hyvin nopeasti siis saa lapsiperheessä heitettyä paljon euroja taivaantuuliin. Mutta ei meillä lasketa, meillä eletään.

Hullun koiranaisen eläintarha

Meillä on asunnossa noin 15 kompostiaidan palaa. Niiden tarkoitus on estää yhdeksän kuukauden ikäistä poikaamme repimästä kaikkea mahdollista lattialle ja syömästä niitä. Lattialla on jo kaikkea mahdollista, mutta se kaikki on sallittua ja lojumaan tarkoitettua. Ja sitten meillä on se porokoiranpentu, yhdeksän viikkoa vanha. Niiden aitojen tarkoitus on estää myös sitä koiranpentua repimästä kaikkea mahdollista maahan ja syömästä niitä.

Meillä on myös aikuinen koira, porokoira sekin. Sen kanssa on helppoa, se on koulutettu. Ja on meillä myös osittainen etäjäsen, lapinkoira, joka tässä elämäntilanteessa nauttii yksityisyydestä appivanhempieni kanssa elellen ja paljon aikaa mökillä viettäen.

Ja sitten meillä asuu vaimo ja mies. Molemmat sosiaali- ja terveysalalla työskenteleviä ja molemmilla omat hulluutensa, vaimolla koiraharrastukset, miehellä jalkapallo.

Jokin aika sitten pohdin blogin perustamista, koska elämässäni sattuu ja tapahtuu paljon. Päivittäin nauran itselleni, koirilleni, lapselleni tai elämälle ylipäätään. Meillä ei päiviä kuluteta sohvan pohjalla (paitsi joskus, jos ei jakseta muuta), vaan ulos lähdetään säällä kuin säällä ja metsään on päästävä monta kertaa viikossa. Koirat ja vasta taaperoikään tulossa oleva lapsi ovat sellainen kombo, että välillä sitä pohtii omaa järkeään. Minä halusin sen lapsen ja minä halusin myös sen purevan pienen koiranpennun. Minä haluan myös harrastaa, niin lapsen kuin koirien kanssa. Oma aika, sitä on ollut ennen tätä kaikkea, joten nyt ne alkavat, ruuhkavuodet. Hullun koiranaisen (=hukona) ruuhkavuodet.

Tässä blogissa kuvataan meidän arkeamme. Tervetuloa mukaan seuraamaan hullunkurisen koiraperheen aktiivista arkea. Teksteissä tarinoita aiheista laidasta laitaan, elämästä ylipäätään, koirista ja lapsista. Eipäs rajailla liikaa, niin saa haihatella ja haahuilla ihan vapaasti.