Aamupuuro upposi pojan kitusiin melko hyvässä yhteisymmärryksessä. Koirat painivat pihalla, eikä vielä satanut. Päätin lähteä vähän kauemmas aamulenkille, ihan siirtyä autolla luonnon helmaan. Olin jo kahdeksan jälkeen parkkialueella pakkaamassa autoon lapsen maastorattaita ja tunsin jopa pientä ylpeyttä, kun moni naapureista oli samaan aikaan parkkipaikalla lähdössä töihin ja huomasivat minut. Olihan minulla jalassani pränikät maastokengät, Haglöfsin tyylikäs lippis ja koiranpennullekin olin pukenut eilen hankkimani heijastinliivin. Oltiin sellanen hirmu reipas ja tehokkaan näköinen porukka.
Metsässä tuli yksi ihminen vastaan, mukava vanhempi mies, joka ihaili niin koiria kuin lastakin. Loppulenkistä tuli vastaan vielä sauvakävelylle lähtenyt pariskunta. Olin pysäyttänyt koko laumani tien varteen ja palkkasin pentua, kun se huomioi minut (sillä kun on ollut tapana rakastaa ihmisiä niin paljon, että se yrittää syöksyä kaikkien luokse lenkillä). Tunsin ylpeyttä, kun pariskunnan toinen osapuoli kommentoi ohi mennessään, että "siinä koulutetaan, hienoa!".
Vihdoinkin joku huomasi, kuinka olen taitava ja kelvollinen osa yhteiskuntaa.
Kävin vielä nostamassa molempien koirien kanssa ennen lenkkiä piilottamani esineet. Kielo nosti kolme vaatekappaletta lyhyeltä jäljeltä, ja Tyyne-pentu kävi reagoimassa tuulen alapuolelta tallotulla alueella kolmeen esineeseen ja iloisesti häntä heiluen syöksyi niiden luokse, kun tajusi niiden haisevan minulta. Molemmat olivat taitavia. Leijuin pilvissä. Lapsikin hymyili, kun laitoin sen istuimeensa, vaikka olin hetkeä aiemmin hyljännyt hänet rattaissaan hiekkatien varteen ja kadonnut koirani perässä varvikkoon (ja huolestuneimmille tiedoksi, että toki olin koko ajan näköyhteydessä lapseen).
Kotimatkalla ajattelin, että olenpas vaan hyvä äiti ja hyvä emäntä koirilleni.
Tultiin kotiin. Lounaalla lapsi raivosi, kiskoi pöytäliinaa, yritti nousta seisomaan syöttötuolissaan neljästi, minkä jälkeen sidoin hänelle turvavyön omasta paidastani, heitti maitomukin maahan, syljeksi ruokaa suustaan päälleni ja sai minut hermostumaan.
Yritin kuitenkin olla vielä hyvä vaimo ja pestä kodin lattiat. Sain pestyä keittiön lattian (samalla lasta mopista ravistellen) ja huvittuneena seurasin Tyynen juoksentelua. Yhtäkkiä se kyykkäsi sanomalehtien päällä, siltä pääsi pieru, jota se säikähti ja se juoksi vauhdilla toiseen päähän olohuonetta. Siihen päähän, jossa meillä on se ainoa matto paikoillaan. Räjähdin nauramaan, koska onhan se nyt aika hauskaa, kun koiranpentu pieraisee elämänsä ensimmäisen kerran ja säikähtää omaa pieruaan. Olisi kannattanut nauraa vielä enemmän, sillä se olikin viimeinen kerta, kun hetkeen nauroin.
Kuului suhahdus ja Tyyne juoksi taas pois nurkasta. Salamana tajusin, että oli iso virhe antaa pennulle edellisenä päivänä maistiaisia jääkaapista. Ja kyllä, siellä oli iloinen yllätys pitkin mattoa, lattiaa ja seinää.
Reaktiokyky, se tässä hommassa kyllä kasvaa. Koirat vauhdilla ulos. Lapsi keittiöön portin taakse ja juuri pestylle lattialle riittävästi riisikakkua ja maissinaksuja, jotta ne eivät ihan heti loppuisi. Ja sitten hakemaan rulla talouspaperia, ämpärillinen kuumaa vettä, harja, pesuainetta ja höyrypesuri. Aikani kuurattuani, totesin vihdoin, että matto saa sittenkin jäädä, eikä sitä tarvitse heittää pois.
Koirat, tai siis pentu, oli kaivanut nurmikolle ison kuopan ja sisään tullessaan molemmat koirat toivat kamalat kurajäljet parketille. Konttasin lattialla pesurätin kanssa ja pentu riekkui iloisesti ympärillä rättiä repien. Lapsi alkoi karjua keittiössä portin takana, koska eväät olivat loppuneet. En kuitenkaan voinut päästää lasta vielä "vapaaksi", koska ennen pesuepisodia olin viskonut koirille nameja pitkin alakertaa, jotta ne saisivat etsiä niitä ja hetken käyttää nenäänsä. Nenätyöskentely ainakin teoriassa rauhoittaa koiraa (porokoiranpennuille ei taida sekään tehota). Lapsi on siinä iässä, että pistää vielä kaiken suuhunsa.
Kaaosta jatkui vielä hetken. Ajantajuni katosi. Haaveilin kupista kahvia.
Jossain vaiheessa laitoin pennun yläkerran aulaan kompostiaitojen taakse ja lapsen leikkinurkkaukseensa, niin ikään kompostiaitojen taakse, josta myöhemmin siirsin hänet vielä omaan sänkyynsä päiväunille. Aikuinen koirani seuraili minua ympäri asuntoa ja loi minuun lempeitä katseita. Hetken kuuntelin vinkumista ja itkua, mutta hiljalleen nekin vaimenivat.
Keitin kahvia. Istuin hiljaa hämärässä olohuoneessamme vain kahvikuppi seuranani ja olin tyytyväinen. En ehkä sittenkään ollut yhtään parempi kuin muut, vaikka aamulla olin hetken luullut niin. Taas yksi opettavainen päivä äitiydessä ja hulluna koiranaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti