Pentu kasvaa ja oppii uusia asioita. Äiti on ajoittain riekaleina, mutta selviytyy. Lapsi syö tyytyväisenä puuronsa treeneissä suoraan pussipuuron suuaukosta ja juo lennossa maitonsa. Isot koirat ovat tyytyväisiä elämäänsä.
Yhtenä päivänä treenailimme Tuusulassa pienellä porukalla hakua. Siellä me sitten eräänkin koiran löytämistä odottelimme pojan kanssa kuusenoksien seassa. Poika istui rinkassa ja minä heiluttelin itseäni lämpimikseni ja pitääkseni pojan rauhallisena. Poika muuttui kuitenkin levottomaksi, alkoi nuhjata ja kitistä. Puuro oli juuri syöty ja maito ei enää kelvannut. Siinä sitten pohdiskelin ratkaisua tähänkin tilanteeseen ja yhtäkkiä välähti. Etsin puhelimestani YleAreenan sovelluksen ja läväytin lapsen silmien eteen Martta-koira -lastenohjelman jakson. Poika hiljeni salamannopeasti ja alkoi tuijottaa ruutua.
Etsintävuorossa olevan koiran kello alkoi kuulua selvemmin ja mitä lähemmäs koira tuli, sitä pienemmälle laitoin ääntä puhelimessani. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut vihjata koiralle äänen perusteella sijaintiamme, ja harjoituksessa nimenomaan keskityttiin tyypilliseen kokeissa nähtyyn maalimiestyyppiin, eli puunoksien seassa seisovaan henkilöön. Koira saapui ja haukkui meidät pystyyn. Paikalle saapunut koiranohjaaja piti tilannetta niin huvittavana, että päätti ikuistaa tilanteen kuvaksi.
Kuva: Jenni Punttila
Sitten voisin tähään samaan näpytykseen kertoa toisenkin selviytymistarinan arjesta, josta kylläkin on jo tovi aikaa.
Olimme sopineet menevämme myöhäiselle aamupalalle eräälle hiekkakuopalle ja tarkoituksena oli samalla juoksuttaa koirat väsyneiksi. Ajelin aamuauringossa kohti tapaamispaikkaa tyytyväisenä elämääni, vaikka lähtö oli ollut taas yhtä kaottista hässäkkää. Tapaamispaikalle saavuttuani huomasin, että olin unohtanut ottaa pojalle mukaan yhden yhtäkään kantovälinettä. Kotiin jäivät niin rinkka kuin Manducakin. Mukana oli vain auton turvaistuin, joka painaa nyt jo pojan kasvettua julmetusti.
Mikäpä neuvoksi? Kunnon koiraharrastajalla (jollaiseksi en tosin itseäni näillä treenimäärillä vielä laske) on aina autossa pari liinaa ja remmejä. Lisäksi minulle on iskostunut päähän aina lenkille lähtiessä pakkomielle kaulahuivista, joka tarvittaessa toimii kolmioliinana, kompressiovälineenä tai muuten vain apuvälineenä kiperissä tilanteissa, jos umpimetsässä onnettomuus kohtaa. Niinpä virittelimme pojalle kantorepun jälkiliinasta ja siihen tehtiin vähän mukavampi selkätuki kaulahuivista.
Pääsimme hiekkakuopalle, söimme maittavan aamiaisbrunssin (sisältäen erityismaittavat kiitospäivän munkit) ja terapoimme toisiamme samalla, kun nautimme koirien riemun katselusta. Edelleen olen äärimmäisen kiitollinen tällaisille pelastajille elämässäni, jotka rientävät apuun aina silloin, kun äiti on "vähän väsynyt". Kotimatkakin sujui ihan hyvin, vaikka pakkohan se on myöntää, ettei liinaviritys ollut maailman mukavin päällä. Uskoisin, että poika ei asiasta juuri kärsinyt, sillä tuin häntä koko matkan myös toisella kädelläni.
Olen saanut kuulla olevani äiti-idoli. Muutamat koiraharrastajat ovat avoimesti ilmaisseet ihailevansa kykyäni yhdistää koirat ja lapsi, sekä koirien aktiivinen treenaaminen niin luonnollisella tavalla. Olen aidosti otettu ja onnellinen näistä kommenteista. Sitä jaksaa näiden kommenttien vuoksi vähän paremmin, kun välillä lokaakin on tullut päälle. Elämä on valintoja ja tässä taas saitte lukea yhdenlaisen elämänvalinnan seurauksista ja tapahtumista.
Mukavaa joulunodotusta kaikille!
